Back to Mansfield

Hyvää iltaa ihmiset hyvät. Pitkästä aikaa palaan vuodattamaan teille synkeän elämäni kurjaa itkuvirttä. Matkusteltuani muutamaan otteeseen viimeisen kuukauden sisällä sateiselle saariryhmittymälle, olen pahasti jäljessä kaikessa kouluun liittyvässä. Kuluneen viikon olen huonolla menestyksellä yrittänyt kiriä kanssaopiskelijoitani kiinni ja siitä syystä olen pysytellyt poissa koneen luota. Tekemättömien töiden pino kuitenkin salakavalasti kasvaa kasvamistaa ja epätoivon esirippu lipuu varjostamaan päiviäni ja kevään ensimmäisiä valonsäteitä. Tällä kertaa en kuitenkaan aio kirjoittaa vanhan testamentin mittaista selostusta koulusta, epäsosiaalisuudestani tai maailmanvääryydestä. Sen sijaan kerään viimeisetkin tahdonrippeeni ja teen pintaraapaisuksi jäävän postauksen Englannin matkastani.

Suurin osa teistä saattoikin lukea matkani alkuvaiheista ja lentokenttävitutuksestani. Kaikesta huolimatta matkani jatkui kuitenkin kohti kotia eli Mansfieldiä. Bussissa istuessani ja auringon paistaessa hymyileville kasvoilleni tunsin vihdoin elämän palaavan kaamoksen täyttämään mieleeni. Lampaiden laiduntaminen vihreillä lumettomilla niityillä välitti kevään ilosanomaa kaikessa kauneudessaan. Päivän loputtomalta tuntuvan matkustamisen jälkeen hymyni leveni entisestään nähdessäni Mansfieldin bussiasemalle saapuneen vastaanottokomitean.

Viikko Mansfieldissä kului turhankin nopeasti, koska tekemistä ja näkemistä riitti jälleen kerran. Päivät noudattivat joskus niin tutuksi tullutta kaavaa, joka sitemmin on ajan kuluessa hautaunut muistojeni loputtomaan tyhjyyteen. Kaikessa lyhykäisyydessä ja yksinkertaisuudessa viikkoni kului seuraavanlaisesti: kavereita ja tuttuja nähden, pubilounailla hyvässä seurassa, kotona oleillessa, pakollisella vierailulla Nottinghamissa, hostpapan 75v synttäreillä, liikaa syödessä ja liian vähän nukkuessa. Unohtamatta loputtomia keskusteluja hostäidin kanssa ja pakollisia Mansfieldvierailukohteita. Ainiin ja kävinpä muuten katsomassa myös elämäni ensimmäisen rugby-ottelunkin. Siinä vasta kiehtovan aggressiivinen laji.

En enää edes jaksa pahoitella kunnollisten kuvien puuttumista mutta todettakoon, että tällä kertaa muistin sentään ottaa kameran matkalle mukaan. Valitettavasti kuitenkin unohdin sen olemassa olon lähes kokonaan kuten totuttua, joten saatte tyytyä muutamaan maisemakuvaan. En usko, että liian moni ihminen haluaa esiintyä supersuositussa blogissani, joten jätän kuvat ihmisyksilöistä vähemmälle.

Huoneeni, joka näyttää niin tyhjältä ja siistiltä verrattuna parin vuoden takaiseen.







Edes yllä kuvatun liskon iloinen hymy ei poistanut sitä tosiasiaa, että jälleen kerran jouduin sanomaan hyvästit ja palaamaan takaisin Suomeen. Tällä kertaa lähteminen tuntui yhä vaikemmalta ja ikävä Mansfieldiin palasi jo bussin kaartaessa pois saattajien näköpiiristä.

Nyt palaan kuitenkin lauantai-illan 'rientoihini' eli luvassa villiä menoa yksikseni kotona, sivistynyttä pitsansyöntiä ja siideri. Eli todellisuudessa makaan sohvalla umpihumalassa pitsarasvan valuessani poskeltani Villihevosten soidessa taustalla. Kyseisen mielikuvan pinttyessä verkkokalvoillenne toivotan hyvää viikonlopun jatkoa ja riehakasta lauantaita.

-Noora