The End

Stressin, ahdistuksen ja sekasorron keskellä tein mielessäni päätöksen. Päätöksen siitä, että tulen tänään kirjoittamaan tänne blogiin viimeisen kerran. Tässä vaiheessa voitte ihmiset kuitenkin vetää syvään henkeä, nimittäin en suinkaan ole heittäytymässä kotini ohi kulkevan tavarajunan alle tai mitään muutakaan epätoivoista, vaan viime viikot pohdittuani olen ehkä tullut siihen tulokseen, että hetkeni tähtibloggaajana ovat ohi. Matkalta paluun jälkeen olen viettäny aikani melko tiiviisti Bonk-museon tunkkaisten seinien sisällä ja tämän lisäksi yrittänyt kerrankin pitää yllä edes välttävää sosiaalista elämää. Tarkoitukseni oli tulla julkaisemaan tänne kaikki mahtavat reilikuvat ja tulla vielä kertaalleen hehkuttumaan matkan onnistumista. Aika ei kuitenkaan vielä tähän päivään mennessä ole riittänyt edes niiden kuvien itselle noutamiseen, saatika sitten tänne laittamiseen. 

Tänään alkoi elämässäni taas uusi vaihe nimittäin ylioppilaskirjoituksiin luku. Syksyn kirjoitukset lähenevät kauhistuttavalla vauhdilla, joten kirjojen avaaminen saattoi olla ihan paikallaan. Tästä edes siis tulen viettämään yhä enemmän aikaa koulukirjojen parissa eli aikaa blogille ei ole luvassa ainakaan seuraaviin kuukausiin. Kokemani elämäntuska tiivistyi tänään absoluuttiseen epätoivopisteeseen koulun alettua jälleen kerran. Valitettavasti kaikki samat ärsyttävät ja itseään täynnä olevat naamat saapuivat jälleen kouluun. Jopa ne joiden toivoin kesäloman aikana kadonneen maailmankartalta olivat taas saapuneet riemukseni takaisin rakkaaseen opinahjooni. Sokerina pohjalla täydellisyyden tavoittelijat, jotka aloittivat kirjoituksiin lukemisen kesäloman ensimmäisellä viikolla ja muistavat siitä mainita aina tilaisuuden tullessa. Erityisesti nämä henkilöt saavat minut voimaan sekä fyysisesti että henkisesti sanoinkuvailemattoman pahoin. 

Elämän lipuessa sumuisena ja ahdistava ohi, aion kuitenkin tsempata näin viime metreillä ylioppilaskirjoituksiin ja toivoa että ylivertainen älykkyyteni johdattelee minut haluttuihin tuloksiin. Tällä kertaa en kuitenkaan aio tekstin loppuun kirjoittaa, että yritän palata tänne mahdollisimman pian tai muita jo tutuksi tulleita valheita. Sen sijaan toivotan kaikille mahdollisimman masentavaa syksyä ja koulunalkua. Myönnettäköön kuitenkin, että tätä  tekstiä kirjoittaessani löysin taas kaipuun itseni ilmaisuun täällä surullisessa blogissani, joten nämä tuskin ovat vielä viimeiset hyvästit. Mahdotonta on vielä sanoa milloin palaan keskuuteenne vai palaanko milloinkaan. Onneksi tämä epätietoisuus ei kuitenkaan kosketa kovin montaa sielua, joten hyvällä mielellä voin kiittää, kumartaa ja siirtyä elämään omaa epätoivoista elämääni.

ADIOS! 

-Noora